"Rakkaus ei ole kiintymistä.Rakkaus ei tuota surua.Rakkauteen ei sisälly toivoa tai epätoivoa.Rakkautta ei voida tehdä kunniotettavaksi, yhteiskuntakaavion osaksi. Rakkauden puuttuminen saa aikaan kärsimyksen alkamisen." Näin kirjoitti ei-dualistisen kokemisen edelläkävijä Krishnamurti kirjassaan TämäTapahtui.
Onko se kuitenkaan niin helppoa? Rakkaus ilman kiintymystä, ei varmaankaan tarkoita välinpitämättömyyttä. Ehkä se tarkoittaa vain sitä, ettemme voi omistaa rakkautta, emme voit ehdä siitä opinkappaletta tai uskomusta vaikka niin useat ovat tätä yrittäneet ja yhä uudelleen yrittävät. Vangita vapaan, vaikka laulussakin lauletaan ettet vapaata vangita voi.
Jos vangitsemme rakkauden tai rakkautemme kohteen, onko se todella rakkautta? Vai omistamisen halua, egon punoma juoni, halua sitoa ja tulla sidotuksi.
Rakkaus ei tuota surua? Niinkö on? Omistamisen halu tuottaa surua ja kärsimystä. Halu sitoa ja olla riippuvainen, tuottaa sitä varmasti. Todellinen rakkaus kuitenkin vapauttaa kuin emolintu poikasen pesästään. Tönäisee lentoon ja ehkä vielä toivoo, että maailmankaikkeus puhaltaa ilmaa siipien alle. Rakkaus ja läheisriippuvuus ovat kaksi eri asiaa, mutta totta totisesti, henkisen kasvun vihkimyksissähän se julman rakkauden koe taitaa ollakin se haastavin!
Julma rakkaus vai onko se sittenkin se todellinen rakkaus? Onko rakkautta auttaa vaikkapa toistuvasti jotakin läheistä, joka kerta toisensa jälkeen ajautuu samaan tilanteeseen, löytämättä apua ja vastauksia itsestään? Henkisen kasvun oppikirjoissa toistetaan yhä uudelleen: Toistuva apu ei ole apua ensinkään. Suurinta rakkautta joissakin tilanteissa on auttaa ihmistä oppimaan kuinka hän voi itse auttaa itseään. Silloin on pakko kääntyä pois kun käsi kurottaa kohti ja siunata ja toivoa, että pysyvä apu löytyy lähempää kuin arvataankaan, sieltä käden juuresta, omasta sydämestä.
Mutta. Tässäkin on riskinsä. Mistä tiedämme milloin on aika tarttua ojennettuun käteen ja millon ei? Milloin apu tai sen antamattomuus perustuu Rakkauteen eikä egon valikointiin? Tähän jokaisen on löydettävä vastaus itsestään.
Rakkauteen ei sisälly toivoa tai epätoivoa? Näin oppaani Adamonkin toteaa kirjoissamme; Kun jätät pois toivon, pääset myös epätoivosta, sillä nämä kaksi ovat erottamattomat, veljekset kuin ilvekset. Voimme säikähtää jos meille sanotaan ettei meillä ihmispoloilla ole toivoa, tai ettei toivo ole toivottavaa. Mutta jos ajattelet tarkemmin, niin asia kirkastuu. Mieli uskottelee aina sen paremman ajan olevan tulevaisuudessa. Joskushan tämä on tottakin, elämäntilanteen osalta, mutta itse elämä on aina Nyt ja vain nyt. Siten toivon ja epätoivon kurjimuksesta pääseminen tarkoittaa hyppyä kaksinaisuudesta Ykseyteen ja vapauteen.
Rakkauden puuttuminen saa aikaan kärsimyksen alkamisen? Kyllä. Näin aina, on oma kokemukseni. Ja aloittakaamme itsestämme. Ellemme rakasta itseämme elämme kärsimyksen kentässä, jatkuvasti. Ja päinvastoin kun meissä ja meillä on rakkautta, kun olemme rakkaus, kärsimys loistaa poissaolollaan: Silloin meidän ei tarvitse yrittää käyttäytyä rakastavasti, tai ponnistella ja pinnistellä ollaksemme rakastavia. Olemme sitä ilman ehtoja ja kokonaan ja voisiko rakkaus olla muuta kuin oma itsensä? Säteillä tätä itseään kuin aurinko, valikoimatta kohdettaan. Rakkaudellista päivää sinulle ystäväni. Kuunnellaanhan jälleen tänään sydämen hiljaisuutta jossa piilee suurta voimaa, rakkauden voimaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti